keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Mobiilimätöt: Pako 2

Pako 2
Julkaisuvuosi: 2018
Alustat: Android (pelattu), iOS, PC
Kehittäjä: Tree Men Games
Julkaisija: Tree Men Games

Voit juosta pakoon, mutta et paeta.


Pako 2 on jatkoa vuonna 2014 julkaistulle Pako-mobiilipelille. Välistä on ilmestynyt versioita Steamiinkin asti, jatko-osa ilmestyi itse asiassa aluksi siellä, mutta perusajatus on pysynyt aina samana: aja autolla, väistele poliiseja ja älä törmää seinään. Uusi Pako 2 tuo tähän perusideaan vähän lisää ideaa: pelkän ostarin parkkiksella ympyrän ajamisen sijaan pelaajan tehtävänä on kuljettaa pikkurikollisia paikasta A paikkaan B. Tämä muutos on erinomainen, sillä se tuo valjuhkoon perusideaan uudenlaista tarkoituksenmukaisuutta. Toinen isompi muutos on muutaman hit pointin lisääminen autoon insta-killin sijasta, mikä mahdollistaa rempseämmän ajotyylin kun jokaisesta pikkuhipaisusta ei tarvitse olla huolissaan.


Energiapalkin lisääminen on myös siitä nerokas idea, että se mahdollistaa pelin intensiteetin kasvattamisen alkuperäisestä versiosta aivan uusiin sfääreihin. Kartat ovat kasvaneet huomattavasti isommiksi, ja epäilen että en ole vieläkään ajanut yhtään karttaa täysin päästä päähän. Pientä kiusaa tosin aiheuttavat välillä naaman eteen spawnaavat ja kuolleista kulmista epäreilusti päälle rynnivät poliisiautot. Yleensä nopeilla reflekseillä ehtii reagoida näihinkin, mutta jokainen kuolema pelissä ei kuitenkaan tunnu reilulta. Toisaalta, kuten mobiilipeleissä yleensä, on seuraavan kierroksen aloittaminen tehty helpoksi, jolloin voi ottaa pollareista äkkiä revanssin.


Grafiikka on mukavaa katseltavaa. Mobiilipeleistä tuttujen, yksinkertaisten tekstuurien sijasta pelissä on lähdetty kunnianhimoisemmalle linjalle. Yleensä tämä toimii, mutta toisinaan ei. Autot esimerkiksi näyttävät hyviltä, mutta maasto paikka paikoin on vähän rumaa katseltavaa. Jos kuitenkin vertaa edelliseen peliin, niin selvästi plussan puolelle nämä muutokset kuitenkin kallistuvat. Mobiilipeleissä usein vähemmälle huomiolle jäävä äänipuoli ajaa asiansa pyssyn paukkeineen ja auton sireeneineen. Synthwave- ja electromusiikki toimii, vaikka ei ehkä lajityyppinsä parhaimmistoa edustakaan. Panostus ääniin johtunee pelin PC-version kovemmista laatuvaatimuksista.


Koska peli on ilmainen, niin rahastusta eri muodoissa on toki luvassa. Pako 2 hoitaa tämän pääasiassa tyylikkäästi, satunnaisia pakkotyönnettyjä "mainoskatkoja" lukuunottamatta. Uusia autoja ja karttoja saa pelistä saatavien krediittien lisäksi käyttöön myös oikealla rahalla. Alkuun ensimmäisten uusien autojen avaamiseen vaadittava krediittisumma voi tuntua isolta, mutta peli palkitsee suhteellisen avokätisesti onnistuineista suorituksista. Alkukitkuttelun jälkeen summa kohtuullistuukin taitojen kohotessa.


Ilmaisena kännykkäpelinä tätä on helppo suositella. Steam-version saa kympin hintaan, mutta pikaisen Youtube-vilkaisun jälkeen en ehkä ihan niin paljoa siitä maksaisi. PC-versio sisältää tosin lisätavoitteita, kuten "hyppää joen yli" tai "etsi piilotettu henkilö", jotka ovat kyllä varmasti alennuksesta poimimisen arvoisia. Lisäksi selkeästi kehittäjät ovat ymmärtäneet, että täysin saman pelin tarjoaminen mobiili- ja PC-maailmoissa ei ole hyvä idea. Joka tapauksessa, Android-versio on viihdyttävä peli, jonka parissa uppoaa huomaamatta tovi jos toinenkin.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Arvostelu: The Norwood Suite (2017)

The Norwood Suite
Julkaisuvuosi: 2017
Alustat: PC
Kehittäjä: Cosmo D
Julkaisija: Alliance Digital Media

Haluatko elämääsi lisää kysymyksiä ja vähemmän vastauksia?

Wat

The Norwood Suite on peli, joka todennäköisesti kaipaa esittelyjä, mutta jota on käytännössä mahdotonta esitellä. Peli on tietyllä tapaa point-n-click tyylinen first-person seikkailu. Toisaalta, siitä tulee mieleen myös kovasti parjatut kävelysimulaattorit. Heikompi ihminen saattaisi sanoa sitä kauhupeliksi. Internetissä pelistä on myös puhuttu musiikkipelinä. Oli mikä oli, niin surrealistinen se ainakin on.

Wat

Kun peliä on nyt musiikkipeliksi mainostanut, niin tottakai musiikista pitää puhua. Se on erittäin hyvää. Kiinnostavaa jazzin ja elektronisen yhdistelmää, jonka ympärillä pelimaailma jatkuvasti elää ja sykkii. Grafiikka on vastavuoroisesti, no, omituista. Laatu ei päätä huimaa, mutta se on todennäköisesti ollut helpon ratkaisun lisäksi myös tietoinen valinta. Ihmisten omituiset naamat aiheuttavat varmasti jonkinasteisia traumoja, ja monessa kohdassa "vähän sinnepäin" tekaistut esineet ja asiat ovat omiaan lisäämään surrealistista tunnelmaa. On toki makuasia, pitääkö tätä surrealistista tyyliä mielenkiintoisena vai kasana satunnaista sekamelskaa.


Pelailu itsessään on suhteellisen simppeliä toimintaa. Käytännössä hahmo tallustelee ympäri hotellia, puhuu ihmisille, etsii erilaisia esineitä ja painaa seinissä olevia nappeja. Erittäin yksinkertaista, ja tästä johtuukin pelin kävelysimulaattorifiilis. Vaikka pitäisikin ehkä vähän yksinkertaisemmista peleistä, käy puuhastelu äkkiä yksitoikkoiseksi jos pelimaailma ei innosta mukaansa. Isoin ongelma alkuun on hotellin erittäin omituinen pohjaratkaisu, jonka totutteluun menee pitkä tovi. Onneksi hotellin aulasta löytyy kryptisiä, joskin avuliaita neuvoja jakava nuorimies pahimman jumituksen estämiseksi.

Wat

Juoni pelissä jää hieman mysteeriksi, kuten tällaisissa mysteeripeleissä yleensä. Lyhyesti, lähdet tutkimaan Hotel Norwood nimistä hotellia. Siihen loppuu ilmeinen osuus tarinasta, tämän jälkeen kuvio muuttuu hetki hetkeltä oudommaksi. Vaikka peli ei suoranaisesti kauhua olekaan kuten vaikkapa Amnesia, jossa joutuu jatkuvasti jännittämään omaa olemassaoloaan, tai Five Nights at Freddy's, jossa saa odotella jumpscareja, niin silti jatkuva omituisuus pitää vähän varpaillaan. Kun ei tiedä mitä odottaa, tulee kaikki aina pienenä yllätyksenä.

Lol.

Harmittavin osuus pelissä on kuitenkin sen lyhyys. Juuri kun homma tuntuu lähtevän isolle vaihteelle, peli päättyy. Innostuneemmallekin hotellin tutkijalle tekemistä riittää korkeintaan muutamaksi tunniksi. Juonikin jää monelta osin harmittavan paljon auki. Tai sitten en vain ymmärtänyt, mikä on hyvin mahdollista. Kerran tallentaessa peli hyytyi, mikä aiheutti vähän harmitusta. Myös muita bugeja tuntuu pelistä ainakin forumeiden perusteella löytyvän, vaikka itse en enempiin ongelmiin törmännytkään seikkailun aikana.

Wat + kevyet painajaiset.

Peliä on kuitenkin helppo suositella, sillä ne muutamat tunnit mitä se kestää, se on erittäin viihdyttävä teos. Hetkittäin pitkin hotellia edestakaisin löntystely ja omituisten itemien metsästäminen tuntuu tylsältä, mutta muuten pelatessa saa koko ajan jännittää minkälaisen jekkupallon peli seuraavaksi yrittää pelaajalle syöttää. Toki peli ei todellakaan sovi kaikille. Hardcore-pelaajille sisällön köyhyys ja herkästi hämmentyville pelaajille sisällön omituisuus voi muodostua esteeksi. Mutta avoimen mielen omaaville hupia ja "hupia" on luvassa.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Pikavilkaisu: HTR+ Slot Car Simulation (2014)

HTR+ Slot Car Simulation
Julkaisuvuosi: 2014
Alustat: PC (pelattu), PlayStation Vita
Kehittäjä: QUByte Interactive
Julkaisija: Libredia


Sähköautoradat. Monella isällä tai pojalla on varmasti jonkinlaisia kokemuksia näistä leluista, joissa auto laitetaan uraan, painetaan nappia ohjaimesta ja auto ajaa ympyrää pitkin autorataa. Sinällään kyseessä ei ole mahdottoman jännittävä harraste, ei ainakaan yksin, mutta kuinka tällaisesta konseptista saadaan tehtyä mielenkiintoinen peli? Ei oikein mitenkään.

Pärr pärr.

HTR+ Slot Car Simulation on kuitenkin peli, joka tätä yrittää. Tekele näyttää kohtuullisen nätiltä. Uskomaton mestariteos graafisesti se ei tietenkään ole, mutta maailma on värikäs ja yksityiskohtainen, luoden tunnelman mahtavasta unelmien sähköautoradasta. Musiikki on puolestaan mitäänsanomatonta tusinarokkia ja konemusiikkia, ja pelin äänimaailma muutenkin koostuu lähinnä sähköautoradoista tutusta kihinästä.

Autoa pääsee vähän virittelemään.

Mekaniikka itse pelissä on harmittavan yksinkertainen. Yhden napin painaminen ei ole uskomattoman mielenkiintoista oikeassa elämässä, saatikka sitten PC-pelissä. Asiaa eivät pelasta vaikeutuvat radat tai auton tuunaus vähän eri väriseksi ja tehoiseksi. Vähemmän yllättäen peli onkin alunperin julkaistu mobiilipelinä, johon yksinkertainen yhden napin pelisisältö sopii paremmin.

Oh, puu.

Lisäsisältöä on sentään tarjolla rataeditorin muodossa, joka tarjoaa tottakai "lähes loputtomasti pelimahdollisuuksia". Komeimmat kyhäelmät saa myös laitettua nettiin muiden tykättäväksi. Pelimuotoja on yllättävän paljon, mutta kaikki ne loppujen lopuksi toimivat samalla tavalla, eikä mikään ei oikein poista pelistä sen syvintä tylsyyttä. Fysiikatkin toimivat hieman miten sattuu satunnaisesti, ja joissakin radoissa myös kamera heittelehtii puolivallattomasti pitkin pensaita.

Tällainen rata olisi vakuuttava kyllä oikeassa elämässä. Luvassa olisi varmasti peukalorakkoja kaasukytkimen nappulan rusikoinnista.

En siis suosittele peliä. Se toki saattaa olla maailman paras sähköautoratasimulaattori, mutta se ei kuitenkaan tee siitä mielenkiintoista peliä, ei edes euron tai kahden hintaan. Yleensä pikavilkaisuissa tarkoituksenani on pelata pelejä noin kaksi tuntia, mutta jouduin nyt tyytymään puoleen tuntiin, sillä en yksinkertaisesti jaksanut pitempään. Ilmaisena mobiilipelinä voisin tosin pitää tätä simppeliä ajantappajaa kokeilun arvoisena.

Maisemanvaihdosta radoissa on sentään tarjolla aavikon muodossa. Seuraavaksi tämä peli saa vaihtaa maisemaa kiintolevyltäni tilaa haaskaamasta.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Soundtrack-sunnuntai: Caesar III

Caesar III
Julkaisuvuosi: 1998
Alustat: PC
Kehittäjä: Impressions Games
Julkaisija: Sierra Entertainment

Silloin kun minä olin pieni, internet oli harvinaista herkkua. Uusiin peleihin tutustuminen tapahtuikin usein pelilehtien mukana tulleiden demokiekkojen muodossa. Sieltä aikoinaan löytyi Caesar III, antiikkiseen Roomaan sijoittuva kaupunginrakentelupeli. Peli oli varsin mukava, ja vaikka se nykyään kaikkien vuosien jälkeen alkaa toistaa itseään aika vahvasti, niin silti sen pariin palaa mielellään yhä uudelleen.


Caesar III:n musiikki on mahtipontista, mutta kuitenkin riittävän simppeliä pysyäkseen vielä taustamusiikkina. Kasuaaliin kaupunginrakenteluun musiikki kuitenkin tuntuu ajoittain tarpeettoman painostavalta. Peliin on lisätty rakentamisen ohella myös yksinkertaista taistelua, ja siihen sävelletty musiikki kuulostaa puolestaan juuri sopivan raskaalta. Tokihan joskus pienenä peliä pelatessa tämä alkoi olla jo liian pelottavaa, eritoten kun ei tiennyt mitä oli tekemässä.


Epäilen kuitenkin, että musiikki ei ole ihan rehellinen puhdas orkesterisovitus, vaan ennemminkin hieman synteettisemmin kasaan väänetty setti. Tästä kielisi myös se, että musiikeista on annettu kaikki kunnia yhdelle miehelle, Robert Euvinolle. Tyyli kuitenkin vie sopivasti antiikkiseen tunnelmaan. En ole muinaisen musiikin asiantuntija, joten tarkkaan en tiedä miten historiallisesti tarkkoja kappaleet ovat. Jos pelissä jokainen asukas kuitenkin puhuu englantia vahvalla brittiaksentilla, voi olettaa että muitakin taiteellisia vapauksia on otettu.


Soundtrack on vain aika lyhkäinen. Pelissä varsinaisia kappaleita on vain viisi, ja taistelussa sekä parissa muussa kohdassa on omat musiikkinsa, mutta kauheasti vaihtelua ei ole. Tokihan CD-aikoina levytila oli oma murheensa, mikä saattaa selittää vähäistä valikoimaa. Mutta nyt, 20 vuotta samoja biisejä kuunnelleena, ne alkavat hiljalleen tökkimään. Harmiksi nykyään tuleekin käännettyä jotain vaihtoehtoista musiikkia tilalle, näistä nauttimisen sijasta.


tiistai 19. syyskuuta 2017

Arvostelu: Sonic Mania (2017)

Sonic Mania
Julkaisuvuosi: 2017
Alustat: PlayStation 4 (pelattu), Xbox One, Nintendo Switch, PC
Kehittäjä: Headcannon, PagodaWest Games
Julkaisija: SEGA

Täysiä.


Sonic-pelisarja on viime aikoina tullut tutuksi lähinnä alennustilastaan ja epäonnistuneista 3D-seikkailuistaan. Muutama 2D-peli on julkaistu, mutta niistäkään ei ole paljoa kehuja kuulunut. Uusin peli, Sonic Mania, yrittääkin palata "vanhoihin hyviin aikoihin". Mania on osittain remasteroitu versio vanhoista Sonic the Hedgehog 1, 2 ja 3 sekä Sonic & Knuckles ja Sonic CD peleistä, ja osittain läjä uutta sisältöä vanhalla hengellä. Hillitön sillisalaatti siis. Jos haluaa säilyttää täytenä yllätyksenä itselleen mitä ja miten on peliin paketoitu, niin suosittelen pelin pelaamista tämän arvostelun lukemisen sijasta, vaikka mitään isompia spoilereita ei olekaan luvassa.

Ensimmäinen suuri paljastus: aloitustaso on virheä paratiisikenttä. Kuten varmaan jokaisessa Sonic-pelissä tähän mennessä.

Itse asiaan. Suora uudelleenpaketointi vanhoista peleistä ei siis ole kyseessä. Osa alueista on tuttuja, ainakin nimeltä ja graafiselta ilmeltään. Kentät ovat myös osittain samoja kuin vanhoissa peleissä, joskin hyvin pian tutun alun jälkeen tasot lähtevät aivan omille urille, keksimällä uutta ja sekoittelemalla eri pelejä keskenään. Muutamia täysin uusiakin alueita pelissä on, ja pääasiassa ne ovat alkuperäisen Sonicin hengessä varsin laadukkaita. Pomotaisteluita on laitettu uusiksi, joskin vähän huonommalla lopputuloksella. Niissä on enemmän vaihtelua kuin aiemmin, mutta laadultaan ne eivät ainakaan nostalgiakiikarit silmillä nouse aivan alkuperäisten tasolle.

Knuckles villissä lännessä tuntuu tosin vähän väärältä.

Onhan pelissä juonikin, joka esitetään pelisarjalle tuttuun tyyliin noin viidessä sekunnissa ilman tekstiä. Todennäköisesti kyse on totuttuun tapaan siitä, että Dr. Robotnik on pöllinyt kaaossmaragdeja, jotka pitäisi hakea takaisin. Graafisesti pelissä on haettu vanhojen pelien retroa pikselitaidetta, missä ollaan onnistuttu varsin hyvin. Tokihan spritet ovat päivitettyjä, mutta alkuperäisille hyvin uskollisia. Verrattuna aiempiin 2.5D-seikkailuihin tämän tyylinen grafiikka on myös miellyttävämpää katsottavaa. Musiikki ja ääniefektit ovat isoilta osin vanhoja tuttuja, ja edelleenkin erittäinkin toimivia. Näitä on myös päivitetty tälle vuosituhannelle, mutta ei onneksi liikaa.


Itse pelattavuus on vanhalle Sonic-fanille erittäinkin mukavaa. Ohjaus toimii juuri kuten pitääkin, ja turbosiili lentää, liukuu ja pomppii aivan totuttuun tapaan. Ja vauhtia maailman nopeimmassa eläimessä edelleen riittää. Jatkuvaa pientä jännitystä antaa kentissä paahtaminen tuhatta ja sataa, kun ei voi olla varma milloin 20 vuoden takaa tuttu kenttä muuttuu yhtäkkiä täysin uudenlaiseksi kokemukseksi. Vanhoja pelejä pelanneella saattaakin nousta mieleen kysymys, että olivatko aiemmat yhtä vaikeita ensimmäisellä kerralla. Modernisointi mahdollistaa myös aivan uudenlaisia asioita, kuten useammassa tasossa olevia kenttiä ja mielenkiintoisempia fysiikkapohjaisia vaikutusmahdollisuuksia maailmaan.

Flying Battery Zone on alkuperäiselle hyvinkin uskollinen.

Kenttiä löytyy ainakin parin illan ratoksi, joskin Sonic 3:n tyylinen alueen alussa tapahtuva tallennus syö vähän pelin pituutta. Peruspelin kaveriksi on lisätty time attack-pelimuoto yksin väännettäväksi ja competition kaverin kanssa väännettäväksi. Time attackissa nimensä mukaisesti mennään kenttiä läpi täysillä, ja competitionissa yritetään päästä ainakin kaveria vauhdikkaamin maaliin. Keräiltävääkin on kenttien aikana suoritettavista bonustasoista saatavien kolikoiden muodossa. Joudun myöntämään, että en ole pelannut peliä vielä sataprosenttisesti läpi, ja Extras-valikossa on kolme "???"-kohtaa, joiden olemassaolo hämmentää kovin paljon. Tekemistä siis ilmeisesti riittää.

Kaksinpelissä ruutu meinaa mennä vähän ahtaaksi.

Vaikka peli onkin isoilta osin valmistettu kierrätysmateriaalista, ei sen parissa pääse kauheasti ikävystymään vaikka aiemmat osat olisivatkin tuttuja. Päinvastoin, peliä saa jatkuvasti pelata typerä virne naamalla, miettien mikä tuttu juttu seuraavan kulman takaa yllättää. Uusilta pelaajilta nämä viittaukset toki menevät ohi, mutta pelinä Sonic Mania on kaksiulotteisten Sonic-pelien parhaimmistoa, ja varmasti kokeilun arvoinen. Mikä parasta, hintaa pelillä on vaivaiset parikymppiä.

Sit mennää

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Arvostelu: Call of Duty: Infinite Warfare (2016)

Call of Duty: Infinite Warfare
Julkaisuvuosi: 2016
Alustat: PC, PlayStation 4 (pelattu), Xbox One
Kehittäjä: Infinity Ward
Julkaisija: Activision

Valmistaudu lukemaan monta kertaa "aika perus".


Olen myöhässä. Olen myöhässä tämän pelin suhteen. Call of Duty-pelisarja on siitä huono, että kun yksi sen osa saadaan viimein pihalle, aloitetaan jo seuraavan hypetys. Esimerkiksi nyt olen jo usean kuukauden ajan nähnyt seuraavan osan, WW2:n, erilaisia trailereita, mainoksia ja muuta promomateriaalia. Kävi kuitenkin niin, että sain hyvän diilin Infinite Warfaresta, enkä voinut jättää sitä välistä. Edellinen pelikerta CoD:n parissa on niinkin kaukaa kuin vuodelta 2011, jolloin pelasin Modern Warfare 3:sta. Itse asiassa Infinite Warfaren mukana tuli mahdollisuus ostaa MW1:n remasteroitu versio, jonka saa nykyään (onneksi) ilman IW:tä.


Loppujen lopuksi aika vähän on kuitenkin muuttunut vuosien saatossa. Miljöö lähti pelisarjassa tällä kertaa oikein urakalla sivuraiteille, kun toinen maailmansota ja nykyaikainen rymistely jäivät menneisyyteen ja hypättiin avaruuteen. Peli kuitenkin toistaa jo hyvinkin tuttuja juonikoukkuja heti alusta lähtien: ensimmäinen tehtävä pelataan janarina, joka kuolee samantien, pahis on mies hassulla aksentilla ja naama-arvella varustettuna, yllätyshyökkäys tulee pahimmalla mahdollisella hetkellä, kaikki on kauheaa jne. Helkkari, peli alkaa ylikulutetulla "press X to jump" tyylisellä quicktime-eventillä. Ja kyllä, x:ää saa painella muutenkin mitä hassuimmissa tilanteissa.

"Tap square repeatedly to open door"

Pelisarjaa kritisoidaan usein putkijuoksuttamisesta, missä on perää. Kentistä löytyy yleensä moniulotteisuutta tasan sen verran, että putkesta löytyy sivukäytävä, jota pitkin pääsee rytyyttämään avaruusterroristia kylkeen. Kuten ennenkin, kaverit eivät mihinkään etene ellei itse etene, ja toimivin taktiikka on edelleen juosta vihollisrintaman läpi, mennä johonkin piiloon, ja odottaa että uuden energiaboostin saaneet kuolemattomat kaverit painavat pahiksista läpi. Kampanja tarjoaa onneksi vähän valinnanvaraa sen suorittamisessa. Tarjolla on muutamia sivutehtäviä, joita voi suorittaa päätehtävien ohessa. Valitettavasti valinta on vähän turha, sillä tehtävät toistavat toisiaan hyvin paljon ja niistä saatavat pyssyjen lisäpalikat ovat yleensä teholtaan merkityksettömiä. Mutta sentään jonkinlaista valinnan illuusiota pääsee tuntemaan.

Tämä naama ei voi kuulua kuin pahalle ihmiselle.

Peli on tottakai nätti kuin mikä, kuten CoD:iin yleensä kuuluu. Varsinkin valmiiksi renderöidyt välivideot näyttävät hyviltä ja laadukkaasti animoiduilta, lähestulkoon vetäen vertoja elokuvatason tuotannoille. Pelinkin puolella olevat välinäytökset ovat varsin hyviä, ja varsinainen peli ulkonäöllisesti ajaa asiansa enemmänkin kuin hyvin. Räjähdykset näyttävät tosin aina vähän latteahkoilta pettymyksiltä. Musiikki ei ainakaan häiritse, joskaan en äkkiseltään keksi yhtään mieleenjäänyttä pätkää. Mikä sinällään kertoo harmittavan paljon pelin soundtrackin muistettavuudesta.

Tällainen löytyi YouTubesta, eli kyllä tässä ainakin jotain musiikkia on. Ei huono, mutta aika perus.

Uututta pelissä on tarjolla suhteellisen simppelin avaruusalusräiskinnän muodossa. Ei tämä mikään FreeSpace 2 ole, mutta sinällään ihan mielenkiintoista vaihtelua ainaiseen FPS-möykyttämiseen. Hauska lisä on myös pleikkarin ohjaimesta kuuluva "radioliikenne". Täysin pelitapahtumiin liittymätöntä hölynpölyähän se on, mutta hauska lisä kuitenkin. Ohjaimen kaiutin kuitenkin tuntuu jääneen peleissä keskimäärin aika vähälle/turhalle käytölle. Välillä avaruudessa räiskitään myös ilman alusta kuupuvussa, mikä tuo myös yhden lisäulottuvuuden peliin kun painovoima häviää. Jälleen kerran, aika pieni muutos, mutta muutos kuitenkin.


Räiskintänähän peli kuitenkin toimii ihan mallikkaasti. Pyssyjä on, niihin saa kiinnitellä kaikenlaista lisäputkea, ja kun vetää liipaisimesta, niin piipusta lentää lyijyä. Tai energiaa. Tähtäämällä vihollista ammukset saa kohteeseen, ja jos avaruusterroristirobotti jää piiloon, voi sitä heittää kranaatilla. Tai hakkeroida sen. Kontrollitkin ovat tutut ja toimivat. Sinällään peruspalikat tämäntyyliseen peliin ovat hyvin kasassa, mikä on toki toivottavaa, kun kyseessä on jo seitsemäs Infinity Wardin tekemä Call of Duty. Toki peli on ehkä vähän liiankin, taas kerran, "perus". Mitään mielenkiintoisia yllätyksiä ei isommin ole luvassa.


Call of Dutyn arvostelu puhtaasti yksinpelin perusteella on kuitenkin ilkeää, halpamaista ja muutenkin tyhmää. Siksi uskaltauduin moninpelin uljaaseen maailmaan, ja pari peliä jaksoin ottaa turpaan. Pelaajia kuitenkin löytyi, mikä on lähtökohtaisesti hyvä. Kaikki perusmuodot pelistä löytyvät, deathmatchista karttapisteiden hallussapitämiseen. Pyssyköitä pystyy kehittämään ja avaamaan niihin erilaisia lisäkilkkeitä. Jälleen, ei mitään erityisen mullistavaa. Lisäksi IW:stä löytyy zombie-peli, jossa yritetään selvitä aalto toisen perään päälle vyöryvistä mölleistä. Tämäkin alkaa jo olla enemmän odotettu ominaisuus kuin uutuus, mutta hauska kasariteema tuo vaihtelua normipelin "tämä on sotaa ja erittäin vakavaa"-mielentilaan. Muutenkin pelimuotoon on selkeästi nähny paljon vaivaa, ja se on mukavaa pelattavaa.

Paska ja lapsellinen peli.

Kaiken kaikkiaan, eräs kommentti netissä mielestäni tiivisti Infinite Warfaren aika hyvin: jos laatikon kyljessä ei lukisi Call of Duty, peli olisi keskivertoa parempi avaruusräiskintä. Siinä nyt kuitenkin lukee niin, ja osittain juuri siksi peli onkin saanut aika paljon negatiivista kritiikkiä osakseen. Mikä on sinällään ansaittua, sillä pelisarja polkee uudesta maisemasta huolimatta paikoillaan, ja pahasti. Jos kuitenkin tämän saat kympillä, niin osta ihmeessä talteen mikäli elokuvallinen perusräiskintä kohtuullisen hyvän yksinpelin muodossa maistuu.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Soundtrack-Sunnuntai: Sonic the Hedgehog 2

Sonic the Hedgehog 2
Julkaisuvuosi: 1992
Alustat: Sega Mega Drive
Kehittäjä: Sonic Team, Sega Technical Institute
Julkaisija: Sega

Tällä kertaa Soundtrack-Sunnuntaissa on vuorossa Sonic the Hedgehog 2. Peli, josta minulla on jopa omakohtaisia muistoja, toisin kuin viimeksi kun tuli soundtrackeja tutkittua. Luvassa on tällä kertaa pelin eri kenttien musiikkeja, varustettuna nostalgiahöyryisillä höpinöillä.


Tämä tässä. Tämä on ensimmäinen kappale minkään videopelin soundtrackia mitä muistan ikinä kuulleeni. Ja kyllähän se näiden vuosien jälkeen vielä hyvältä kuulostaa. Pelattavanahan Emerald Hill Zone on näin jälkikäteen kokeiltuna naurettavan helppo, mutta kyllä siihenkin ensimmäisillä kerroilla varmasti sai elämiä tuhlattua. Ensimmäinen kenttä on muuten varmaan ainoa kenttä missään Sonicissa jonka olen päässyt alle minuutissa läpi.


Toinen kenttä, Chemical Plant Zone, oli sitten jo heti paljon vaikeampi. Pelin ensimmäinen taso, jossa pystyi hukkumaan, ja josta epäilen oman uintikammoni vahvasti johtavan juurensa. Tason loppupuolella saattoi hölkätä niin lujaa, että kamera tipahti kyydistä, ja loppupomossa oli todella helppoa hukuttaa itsensä. Siinä eivät sormuksetkaan auttaneet.


Aquatic Ruin Zone oli oma henkilökohtainen suosikkikenttäni. Graafiselta ilmeeltään miellyttävin, mukavan helpohko ja musiikiltaakin paras. En olisi ikinä uskonut sanovani tällaisia ylisanoja pelin pakollisesta vesikentästä. Omasta mielestäni tosin Chemical Plant oli "se" vesikenttä, ei tämä niinkään, mutta joskus kai pitää olla eri mieltä internetin kanssa asioista.


Kasinokentästä jäi puolestaan isoiten mieleen jättimäinen flipperi, jossa itseään linkoamalla oikeaan suuntaan pystyi grindaamaan jatkuvalla syötöllä elämiä. Siinä sitten meni tovi jos toinenkin, välillä aikarajakin tuli vastaan. Mutta jos yhden elämän käyttämällä saa tusinan verran uusia, niin kyllähän siinä pitkän matikan mukaan voitolle jää. Tässä kentässä oli myös ehkä pelin raivostuttavin loppubossi.


Seuraava taso, eli Hill Top Zone, jäi lähinnä mieleen uudelleen väritettynä versiona ensimmäisestä kentästä. Lisäksi siinä oli jokin söpö dinosaurus tai lohikäärme, jonka murskaamisesta tuli vähän paha mieli. Ja olihan siinä jännittävä tulivuorenpurkauskin, jossa sai kiireellä painaa menemään eteenpäin ennenkuin hukkui laavaan. Ei mikään mukava tapa kuolla.


Mystic Cave Zone oli puolestaan kenttä, johon peli päättyi tarpeettoman usein, muistaakseni koska kentät sisälsivät aika paljon välittömään kuolemaan johtavia rotkoja. Ja ikäviä tulikärpäsiä vihollisina, ja omituisia piikkejä joka puolella, ja muuta sellaista. Tason soundtrack on pelin musiikeista paremmasta päästä, ja loppuvihukin taisi olla oma henkilökohtainen suosikkini.


Tottakai Oil Ocean nimisessä zonessa pitää olla itämaista musiikkia. Koin oranssin taivaan ja mustan öljymeren aina jossain määrin ahdistavaksi, ja tämä oli kenttä, jota ei oikeastaan ollut mukava pelata. Sinällään toki varsin tunnelmallinen kenttä näin jälkikäteen ajateltuna. Ei kuitenkaan kauheasti mieli- tai muistikuvia tästä.


Metropolis Zonen nimi tuli itselleni vähän yllätyksenä näin vuosien jälkeen. En ikinä mieltänyt sitä metropoliksi, vaan enemmänkin jonkin sortin tehtaaksi. Tänne asti kuitenkin jos pääsi, niin tiesi päässeensä pitkälle, ja Metropolis oli viimeisiä kenttiä, joista oikeasti piti. Ja järkytys oli suuri, kun tässä zonessa olikin kolme tasoa, ei kaksi niin kuin kaikissa muissa. Pitkiä ja sokkeloisiakin olivat, tuntui välillä, että kentät eivät lopu ollenkaan.


Sky Chase oli lyhkäinen välipätkä, missä lenneltiin lentokoneella. Jossain määrin haikea, ja ehkä jopa vähän surullinenkin biisi. Tokihan tässä kentässä oli aikaa muistella kaikkia edellisiä kenttiä, ja jännittää lähestyvää loppua, mutta eihän tämä nyt mitään kovin hääviä takaa-ajomusiikka oikeasti ole.


Takaa-ajo päättyi sitten Wing Fortress-kenttään. Tähän omat henkilökohtaiset muisteloni loppuvat, sillä tasossa oli niin vaikea loppubossi, että en yksinkertaisesti ikinä päässyt sitä läpi. Vuosien jälkeen sain savestateilla huijattua itseni viimeiseen kenttään, ja koko pelin läpikin, mutta ei se ole sama asia. Tasokin oli vaikea, ja sinne eksyi usein. Ja kun lentokoneen kyljessä kikkailtiin, niin aika useinhan tiputtiin myös jostain välistä maan kamaralle. Musiikillisesti tämäkin taso on yllättävän hidas, vaikka luulisi että loppua kohti meno vaan kiihtyisi.


Jokaisen normaalikentän loppubossin tunnusbiisi. Hyvin vahvasti mieleen jäänyt teos. Sisältää kaiken mitä pomomusiikilta tarvitaan: sopivasti energiaa, kuumotusta ja taisteluhenkeä. Paras yksittäinen musiikkikappale, vaikka ehkä vähän yksinkertainen onkin. Joskus tämä oli itselläni itse asiassa kännykän soittoäänenä, mutta kun 1) kukaan ei soita 2) kännykkä on äänettömällä suurimman osan ajasta, se meni vähän hukkaan.

Muutama biisi jäi tosiaan käymättä läpi, esimerkiksi kaikki kaksinpelin kappaleet, joten kannattaa ihmeessä kuunnella koko soundtrack läpi vaikka täältä. Sonic 2:n soundtrack ei tosin loppujen lopuksi mielestäni ole aivan niin hyvä kuin vaikkapa Sonic 3:n, joskin siitä huolimatta se on ehdottomasti Sega Mega Driven parhaimmistoa. Alku alkaa hyvin, mutta loppua kohti kappaleet tuntuvat mielestäni heikkenevän harmittavan paljon. Toisaalta, alkupään kenttiähän sitä tuli enimmäkseen tahkottua, joten ehkä siksi minulla onkin niin lämpimät muistot tämän pelin musiikeista.

Mobiilimätöt: Pako 2

Pako 2 Julkaisuvuosi: 2018 Alustat: Android (pelattu), iOS, PC Kehittäjä: Tree Men Games Julkaisija: Tree Men Games Voit juosta pakoon...